Lapsen pinnasänky natisee inhottavasti. Huolettaa. Aamulla kun heräilen pikkuhiljaa ja nautiskelen vielä sängyn ja avomiehen lämmöstä, käy pieni natina korvaan. Nea röhisee, röhkii (flunssaa ja/tai refluksin löysyyttä), potkiskelee aamujumppaa ja jopa juttelee varmaan käsilleen. Ei se häiritse. Tai no ehkä vähän on itsellä levoton olo, kun odotan milloin tyttö tympääntyy olemaan yksin hereillä ja määkäisee sen ilmoille. Tai milloin se alkaa itkeä nälkää. "Kohtahan sillä pitäisi olla nälkä..."
Mutta se natina. Kun Nea potkiskelee tai liikkuu siellä sängyssä, niin kuuluu kummallista natinaa. Pitää ottaa selvää, onko meidän käytettynä ostettu pinnasänky sittenkin susi. Eikö se muka kestä kuusikiloista tyttövauvaa kantaa? On tähän mennessä kestänyt, mutta huolettaa silti. Mieluummin nukun tyttö vieressä, kuten viime yönä vahingossa, kun Niko nukahti sohvalle ja vasta 6:50 siirsin Nennukan omaan sänkyynsä ja herätin Nikon mun viereeni. Herh.
Nea on ihastunutrakastunut. Hän sai ristäislahjaksi soivan, pinkin pupupehmolelun, tiedättekös, sellaisen joka alkaa soittaa melodiaa kun sen vetonarusta vetää. Sille pitää jutella ja sitä pitää välillä olla koko ajan vetämässä. Jossain välissä se saattaa alkaa myös tympiä. Mutta kavereitahan nuo näyttävät olevan. :D
Ei tässä kummempaa. Mä alan tapella kameran (!!) kanssa.
Niko osti mulle/meille kameran <3 Jihuu, hyvästi huonolaatuiset kännykkäkamerakuvat!
Nyt kun vielä oppisin tätä käyttämään että saisin hienoja kuvia...
PS. Otsikosta: Mua on pikkuisena sanottu Memmuksi ja Memmukaksi ja tajusin yksi päivä yhtäläisyyden siihen, että sanon Neaa Nennukaksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kerron sinulle: